Thinking of inking

Maanantaina alkaneet buusterihoidot ovat sujuneet mukavasti, hoitoaika on pienentynyt murto-osaan ja sain luvan repiä pois kaikki kohdistustarrat lukuunottamatta yhtä ylävartalon merkkiä jonka alla sijaitsee tatuointipiste. Ette voi kuvitellakaan mikä vapauden tunne näinkin pienestä asiasta seurasi! Alkaa tuntua siltä että hetkinen, tämähän on oikeasti kohta ohi?! Lisäksi sain alkaa vähentää kortisonilääkitystä kun rankaa ei enää säteilytetä. Pahoinvointia ei ainakaan toistaiseksi ole lääkityksen vähentämisen seurauksena tullut, toivottavasti jatko menee yhtä hyvin!

Sitten vähän kevyempään aiheeseen, nimittäin tatuointeihin.  Kuten maailmankuulu yhdysvaltalainen tatuointiartisti Kat Von D on todennut:

“I am a canvas of my experiences."

Otin ensimmäisen tatuointini syyskuun alussa Legacy Tattoossa (tekijänä Kristian). Olin miettinyt tatuointia jo useamman vuoden ajan, sillä aiheeni oli minulle todella tärkeä ja merkityksellinen: vuotta nuorempi sisareni Essi kuoli tapaturmaisesti ollessamme pieniä, ja olin jo pidemmän aikaa halunnut tatuoida itseeni muiston hänestä. Tiesin että aihe on sellainen jota jaksan ja haluan kantaa mukanani loppuelämäni, mutta idea toteutuksesta eli ja muuttui monen vuoden ajan. Lopulta päädyin tatuoimaan Essin nimen ranteeseeni braille-aakkosin eli sokeainkirjoituksella. Näin teksti ei ole suoraan kaikkien luettavissa vaan voin kertoa sen merkityksestä itse niin halutessani (paitsi että nyt paljastin sen teille kaikille täällä, heh heh..). Lisäksi teksti oli kirjoitettuna mielestäni kaunis ja symmetrinen. Tatuointikokemukseni Legacyssa oli todella positiivinen, sen lisäksi että palvelu oli asiantuntevaa, se oli myös ihanan positiivista ja huomioonottavaa. Äitini oli sitä mieltä että Essi on nyt sitten ollut minulla mukana suojelusenkelinä tämän sairauden ajan.

Sairauteni kokeminen on herättänyt tietenkin halun uuteen tatuointiin. Paikkavalinta tuntuu luonnolliselta; yläselkään leikkausarven alle (arpeni ylettyy niskasta hieman hiusrajan alapuolelta ylös kalloon ja on reilut 10 senttiä pitkä). Pidän paljon old-school-tyylistä ja haluaisin tällä tyylillä tehdyt kehykset, joihin istutettaisiin myös syöpänauha. Se voisi olla itse asiassa rusetti jonka nauhat punoutuvatkin ristiin muodostaen syöpänauhan (ks. kuva alla). Haluan että tatuointi on mustavalkoinen ja yksinkertainen, lähinnä siis ääriviivoja. Mutta haluaisin kuitenkin säilyttää mahdollisuuden lisätä tatuointiin joskus väriä jos siltä tuntuu. Lisäksi kehyksien sisälle haluaisin lainauksen biisin sanoista, päällimmäisenä mielessä on ollut Regina Spektorin biisi 'Hero', jossa lauletaan: "I'm the hero of the story" (biisi jatkuu sanoin "don't need to be saved"). Toinen itselleni merkityksellinen kappale viime aikoina ja jo ennen sairauttani on ollut Alicia Keysin 'Brand New Me', joten tuon kyseisen laulun nimeä olen myös tatuoinnin tekstiksi ajatellut. Kolmas paljon kuuntelemani biisi on ollut Ingrid Michaelsonin 'Keep Breathing'. Tästä biisistä olen miettinyt tekstiksi niin ikään sen nimeä tai sitten pidempää pätkää: "All we can do is keep breathing". Oheisen kuvakollaasin viimeisessä ruudussa on näyte fontista, haluaisin siis hyvin yksinkertaista konekirjoitusfonttia.

Tässä siis kuvia ideastani, lopullisen suunnittelun ja toteutuksen saa tietysti tehdä tatuoija! Mitä mieltä olette ideasta, löytyykö kehitysehdotuksia tai mielipidettä quote-vaihtoehdoista? :)

(Kuvien lähteet täällä)

Ja lopuksi:

“My body is my journal, and my tattoos are my story."

- Johnny Depp

James Allen ja positiivinen ajattelu

Jotta tämä elämä ei olisi ihan liian helppoa, niin päätinpä sitten kaatua viikonloppuna naamalleni. Tuloksena paikattu etuhammas ja tikattu huuli, sekä sellainen asfaltti-ihottuma että kera tämän kaljun pään ja kortisoniaknen lopputulos muistuttaa lähinnä mukiloitua 15-vuotiasta poikaa.. Noh tulipa taas muistutus kantapään kautta että oma tasapaino ei ole sellainen kuin sitä vanhastaan muistaa. On kyllä yllättävän hankalaa tämän ikäisenä ymmärtää sitä kun oma kroppa ja koordinaatio eivät toimi niin kuin on tarkoitus. Sitä haluaisi vaan vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä juoksemaan..! Lisäksi hoitokoneeni oli maanantaina rikki, joten TJ-laskuri pysähtyi päiväksi ja tällä hetkellä viimeinen hoitokerta on 8.1.

Tietysti homma on nyt sitten harmittanut alkuviikon, ja olen kokenut kovasti syyllisyyttä tästä asiasta. Vaikka turhahan se on enää jossitella. Tämän pienoisen masennuspuuskan kourissa totesin että olisi hyvä palautella mieleen erästä kirjaa jonka luin vuosi sitten. Kirja on James Allenin Ajatuksen voima, alkuperäiseltä nimeltään As a Man Thinketh. Kirja on julkaistu alun perin vuonna 1902, ja vaikka sen kirjoitussävy on välillä melko vanhahtava ja raamatullinen, niin kirjan perusajatukset ovat edelleen erittäin ajankohtaisia:

"Sanonta 'mitä ihminen ajattelee, sellainen hän on' kuvaa täydellisesti ihmisen koko olemuksen ja on samalla niin kattava, että se kuvaa myös hänen elämänsä jokaisen tilanteen ja olosuhteen. Ihminen on sananmukaisesti sitä, mitä hän ajattelee, joten hänen ajatuksensa ja luonteenlaatunsa on täydellinen lopputulos kaikista hänen ajatuksistaan."

Olemme siis yhtä kuin mielessämme tuottamamme ajatukset. Ne muokkaavat ja rakentavat sen mitä olemme, ja ilo tai kärsimys ovat lopputulosta omasta ajattelutavastamme. Koska olemme itse omien ajatustemme herroja, muokkaamme itse oman luonteemme mutta myös ulkoiset olosuhteemme, ympäristömme sekä kohtalomme. Eli olemme itse täysin vastuussa siitä, mitä haluamme olla ja millaiseksi haluamme elämämme rakentaa.

"Ajatus ja luonteenlaatu ovat yhtä. Koska luonteenlaatu ilmentää itsensä vain ympäristön ja olosuhteiden kautta, ihmisen ulkoiset olosuhteet tulevat aina olemaan harmoniassa hänen sisäisen tilansa kanssa. -- Se tarkoittaa sitä, että nuo olosuhteet ovat läheisessä yhteydessä omiin ajatuksiin, jotka ovat juuri tässä hetkessä elintärkeitä hänen kehitykselleen."

Ihminen on jatkuvasti kehittyvä olento ja juuri siinä tilanteessa missä hän on, jotta hänellä olisi mahdollisuus oppia ja kasvaa. Olemme ulkoisten olosuhteidemme vankeja juuri niin kauan kuin uskomme olevamme näiden olosuhteiden luomia olentoja. Todellisuudessa ne eivät määritä meitä, vaan vain paljastavat meille asioita luonteestamme ja sisäisestä ajattelutavastamme. Sekä miellyttävät että epämiellyttävät ulkoiset olosuhteet on luotu meitä opettamaan; ihminen oppii sekä kärsimyksestä että nautinnosta.

"Ihminen ei vedä puolensa sitä mitä hän haluaa, vaan sitä mitä hän on. -- Ihminen luo itse omat olosuhteensa, tosin melkein aina tietämättään. Vaikka ihminen pyrkiikin hyvään päämäärään, hän jatkuvasti estää sen toteutumisen mahdollisuuksia ajatuksilla ja tahtotiloilla, jotka eivät ole harmoniassa tavoitellun päämäärän kanssa."

Ulkoisia olosuhteita ja lopputuloksia vastaan taisteleminen on siis turhaa, jollei ihminen ymmärrä että todellisuudessa nämä muutokset lähtevät omasta ajattelusta. Olemme usein innokkaita kehittämään olosuhteitamme mutta haluttomia kehittämään itseämme, jolloin helposti juutumme paikoilleen. Luulemme, että ajatukset on helppo pitää salassa, mutta todellisuudessa niistä muokkautuu hyvin nopeasti tapoja, joista taas muotoutuu olosuhteita. 
Emme voi suoraan valita olosuhteitamme, mutta voimme valita ajatuksemme! Näin ollen voimme epäsuorasti vaikuttaa ulkoisiin olosuhteisiimme. Ihminen, joka ei pelkää asettaa itseään alttiiksi, ei koskaan epäonnistu tavoitteensa saavuttamisessa. Ihmisen on siis tarkkailtava, säädeltävä ja muunneltava ajatuksiaan sekä huomioitava niiden vaikutukset itseensä, toisiin ja omaan elämäänsä. Tärkeää on  syy-seuraussuhteiden löytäminen, kärsivällinen harjoitus ja kokemusten (pienetkin arkiset tilanteet) hyväksikäyttäminen.

Itse olen löytänyt näistä ajatuksista paljon viisautta ja voimaa elämän vaikeissa tilanteissa, ja uskon niiden olevan hyödyllisiä aivan jokaiselle ihmiselle. Kirjan kantava teema pätee niin elämän suuriin vastoinkäymisiin kuin pieniin stressinaiheisiinkin, ja toivon että niistä on hyötyä myös teille! Turha siis syyttää muita, kun muutos lähtee todellisuudessa omasta itsestä! Itse kirjassa on muuten kokonaisuudessaan vain reilut 80 sivua, eli sen lukee hetkessä.

Terkuin,

Teräsnainen 

Puolivälin ihanuus

Tänään koitti elämäni jatko-osan prologin (joksi näköjään näin runollisesti olen päättänyt tätä hoitojaksoa kutsua) odotettu ja pelätty puoliväli. Se tarkoitti sitä että hoidon jälkeen astelin stressaantuneena lääkärin luokse kuulemaan välituomiota hoitojen edistymisestä. Onneksi kaikki näyttäisi sujuvan suunnitelmien mukaan, eikä hoitoihin ole tällä hetkellä tarpeen tehdä muutoksia. Näin ollen hoitokertoja on nyt jäljellä 5+10, eli viikko vielä koko keskushermoston sädetystä ja sitten kaksi viikkoa pään alueen 'boosteria'. Vapaudut sädehoitovankilasta -päivä on siis näillä näkymin 7.1.!

Nyt kun hoitojen aloituksesta on kulunut kolme viikkoa, kaikennäköiset sivuoireet alkavat olla havaittavissa. Itselleni eivät erilaiset syöpähoidot ja niiden sisältö olleet mitenkään tuttu asia etukäteen, joten ajattelin sädehoitojen osalta jakaa mietteitäni myös teille. Ensimmäinen ja ikävin sivuoire on tuo kuuluisa pahoinvointi, joka johtuu siitä että hoito turvottaa kudoksia. Pään alueen kudokset eivät kuitenkaan pääse kallon takia turpoamaan samalla tavalla kuin muut kehon kudokset. Tätä hoidetaan kortisoni- ja pahoinvointilääkityksellä, ja ihan hyvänä olenkin saanut niillä olon pidettyä. Kortisonin tuloksena kasvot ovat pyöristyneet (ilmiötä kutsutaan 'kuukasvoiksi'), ja pahemmanlaatuinen myöhäismurrosikä iskee päälle. Se miltä joskus teininä säästyin, näyttää nyt ottavan valtaa. Hoitojen seurauksena taas iho ohenee ja kuivuu aivan koppuraksi, ja jo ensimmäisen hoitokerran jälkeen sain ohjeen alkaa rasvata itseäni kokonaisvaltaisesti Bepanthenilla. Tämäpä vasta kombinaatio, koska sehän sitten tarkoittaa sitä että kortisoninäppylät eivät parane ollenkaan.

Kaikki nopeasti uusiutuvat solut menevät lepotilaan, joten tukan lähtö on se eniten sopeutumista vaativa sivuvaikutus. Kyllä tuli itku kun maanantaina ennen suihkuun menoa harjasin päätä ja hiukset putosivat yhtenä isona tupeena lavuaariin. Katselin peilikuvaani ja mietin että olenko tuo muka minä. Että nytkö sitten todella näytän pieneltä syöpäpotilaalta. Illalla kuitenkin ihana terapeuttini sai tämänkin ajatuksen kääntymään päässäni oikein päin; hiustenlähtöhän johtuu nimen omaan saamastani hoidosta, ei itse taudista. Eli se tarkoittaa että hoidot toimivat, ja hiustenlähtöhän on väliaikaista. Jännittyneenä odotan minkä väriset ja mihin suuntaan taipuvat hiukset päästäni alkavat kolmen viikon päästä puskea. Olen nimittäin kuullut että ne saattavat olla aivan erilaiset kuin lähtötilanteessa, mutta yleensä tukka kasvaa takaisin tuuheana ja todella hyväkuntoisena.

Ensi kesänä on kuulemma myös turha haaveilla kunnon rusketuksesta koska iho on nyt niin kovalla koetuksella. Mutta onneksi väriä saa purkista! Ja turvallisempaakin se on. Silmien takaosan säteilyttäminen aiheuttaa jonkin verran arkuutta, ja myös äänihuulet tuntuvat olevan koetuksella. Ääni kuulostaa hypänneen oktaavin korkeammalle ja väsyy helposti. Kurkku tuntuu myös usein hoitojen jälkeen kuumottavalta, mutta tätä hoidan popsimalla kylmiä marjoja, jääpaloja sekä mehujäitä.

Huomenna olen menossa moikkaamaan ihania Hartwallin työkavereita, joita onkin ollut jo ikävä! Kodinhengettärenä leivoin heille  omenapiirakkaa iltapäiväkahveja varten. Lauantaina suuntaamme perheen kanssa Ylioppilaskunnan laulajien perinteiseen joulukonserttiin Johanneksen kirkkoon, ja siitä jatkan vielä ystäväni valmistujaisiin. Tiistaina kävin ostamassa itselleni uuden tukan H. Kuokkasen peruukkiliikkeestä, joka on palvellut Helsingissä jo vuodesta 1921 ja tekee peruukkeja muun muassa kansallisteatteriin. Peruukki sovitettiin ja ommeltiin pään malliin odottaessa, ja liikkeen oma kampaaja stailasi peruukin toiveideni mukaan. Halusin vaaleat pitkät hiukset jotta olo tuntuisi peruukissa mahdollisimman mukavalta ja identiteetti omalta. Hiusraja ja jakaus näyttävät todella luonnollisilta, ja jakauksen paikkaa on mahdollista vaihtaa oman toiveen mukaan. Näin ollen olen oikein tyytyväinen uuteen tukkaan! Pikkuveljeni Janne kokeili peruukkia ja totesi että "jaahas, tältäkö siis tuntuu olla nainen?!" Heh hee, vielä muutama vuosi niin poika oppii kyllä että meissä naisissa taitaa olla muutakin kestettävää kuin pitkä tukka..

- 
Puolivälin Superwoman

Mee mökille, äläkä jää kaupunkiin

Torstaina suuntasimme siskojen kanssa Nosturiin Rähinä Liveen. Tänä viikonloppuna on alkanut hiusta pudota oikein reippaasti, mutta onneksi haivenet tajusivat pysyä kiltisti päässä vielä torstain ajan. Tällä hetkellä en uskalla juuri koskea koko päähän, koska pienikin hiusten harominen jättää käteen ison tukun tukkaa.. Olen kyllä lähtökohtaisesti suhteellisen tuuheatukkainen, joten onneksi on vielä mitä pudotella. Ensi viikolla täytyy hankkia sitten ne vaaleat pitkät kutrit!

Illan keikka-asusteet: mustat nahkakengät /DinSko, kaulakoru /.tebian design, nahkainen rannekoru /Tory Burch. Kultamusta "pääpanta" on oikeasti vyö Tiia Vanhatapion Hornblende-malliston mekosta.

 

Olin sopinut Nosturiin valmiiksi joustavan sisäänpääsyn rollaattorin kera ja pääsin oikein jouhevasti hissillä parvelle. Hieman oli kyllä koominen olo liikkua Maukka the Batmobilin kanssa, sillä en ehkä lähtökohtaisesti näytä siltä että tarvitsisin liikkumiseeni apuvälinettä. Jaksoin kyllä seistä todella hyvin, joten Maukka toimi lähinnä henkisenä tukena. Maukka-nimi tulee muuten siitä, että tuo kirkkaanpunainen rollaattorini on oikeasti brändinimeltään Mauno. Olen pohtinut että mitä mieltä olisin nimestä jos olisin itse seniorikansalainen, mielestäni Mauno-niminen rollaattori saisi kyllä oloni tuntumaan entistä iäkkäämmältä ja liikuntarajoitteisemmalta..

Tunnelmia keikalta.

 

Suunnitelmani oli katsoa keikka, heittää siskot taksilla yökerho Namuun jatkoille ja suunnata siitä sitten kotiin, mutta koska olo keikan jälkeen oli edelleen ihan elinvoimainen, päätin liittyä tyttöjen seuraan. Narikka sai illan haastavimman säilytettävän kun jätin Batmobilin heidän hoiviinsa. Pohdin kyllä että pitääköhän baarihenkilökunta koko hommaa huijauksena, tyyppi tulee baariin kera statistiikka-rollaattorin saadakseen sympatiaa ja sitten jättää sen narikkaan..? Noh, minkäs teet! Tilailin baarimikoilta herkullisia alkoholittomia drinkkejä ja fiilistelin pikkujoulutunnelmissa sompailevia ihmisiä. Yhtäkkiä löysinkin itseni poistumasta Showroomista kello 3:15. Mahdoimme olla kyllä huvittava näky haahuillessamme neljän aikoihin rollaattorin kera pitkin Mannerheimintietä taksia huitoen.. Kaikkiaan ilta oli siis oikein onnistunut, kiitos huikeasta keikasta koko Rähinä Crew:lle ja mukavasta baari-illasta siskoille sekä muille mukana olleille tutuille! Lisäksi haluan antaa positiivista palautetta ihanan joustavalle ja huomioonottavalle henkilökunnalle sekä Namun että Showroomin puolella!

Itsenäisyyspäivä sujui yhteiskoomaa viettäen, olo oli väsynyt mutta jälleen kerran erittäin onnellinen. Illalla keskityimme bongaamaan söpöliini-vanhempiamme Saulin kekkereistä. Onnettomat epäonnistuivat kyllä tehtävässään napata minulle kuva itsestään tällingissä Tampereella..! Tänään on vuorossa rentoutumista sekä talvisesta maisemasta ja takkatulesta nauttimista Lohjan mökillä koko perheen voimin. Samalla juhlistamme pikkuveli Jannen 12-vuotissynttäreitä. Päivän tulikoe oli automatka mökille - pisin matkani tähän mennessä leikkauksen jälkeen! Pahoinvointia ei tullut ja ainoa oire oli lähinnä hurja väsymys, niin paljon sitä joutui kuitenkin keskittymään tiehen.

Paljon onnea Janne! 

Mielettömän mudcaken takana on lahjakas leipurikotiapulaisemme.

Illalla on luvassa huikean isi-kokin lohicarpaggiota ja Herefordin luomulihapihviä sekä äitipuolen lime-rahkapiirakkaa. Can't wait! Lopuksi vielä talvisia tunnelmia Hormajärveltä:

 

Ihanaa itsenäisyyspäiväviikonlopun

jatkoa kaikille!

- Mökkiläinen

Teräsnaisen vapaapäivä!

Eihän se hoitojen aloitus sitten niin mukava kokemus ollut kuitenkaan.. Parin ensimmäisen päivän jälkeen iski aivan armoton pahoinvointi, ja viime viikonloppu meni lähinnä nukkuessa.. Tällä viikolla kortisonilääkitystä onneksi säädettiin ja tätä viikonloppua kohden olo on parantunut kohisten. Niinpä päätin eilen heittäytyä villiksi ja poistua ensimmäistä kertaa kotoa Nuottalahden rantaa ja Meilahden sairaalaa kauemmaksi.

Ihana ystäväni Hanski oli keksinyt mainion idean herätellä TuKY-ajoilta tutut PMPJ:t (Turun KY:n PikkuMustat PikkuJoulut) henkiin Helsingin päässä. Päätin että tässäpä mainio tulikoitos lähteä vähän kokeilemaan pään sietokykyä ja harjoittelemaan uudestaan sosiaalista elämää. En jaksanut kuitenkaan ahtaa itseäni mekkoon ja sukkahousuihin kun olo on kortisonin - tuon paholaisen lähettilään - ansiosta ollut viime aikoina lievästi turvonnut. Niinpä sonnustauduin Victoria's Secretin mustaan paljettihaalariin, jolloin olo tuntui mukavalta mutta kuitenkin sopivasti laittautuneelta. Sisko leikkasi viikko sitten tukkani, tunne nyt on uskomattoman kevyt ja helppo! Lyhyt tukka aiheuttaa kuitenkin vielä toistaiseksi pientä identiteettikriisiä peilin ohi kävellessä, joten paljettihaalarin säihkeen lisäksi sonnustauduin vielä glitter-pantaan jonka hiushärpäke-ekspertti Eve oli kaivanut ilokseni laatikoidensa kätköistä. Kompensoin tukan puutetta myös pitkillä irtoripsillä, joista taitaakin nyt tulla meikäläisen tavaramerkki!

 

Ilta oli aivan huikean onnistunut, olin suunnitellut lähteväni kotiin kymmenen aikoihin, mutta enhän sitten tietenkään malttanut.. Oli ihanaa nähdä rakkaita ystäviä ja nauttia muutamasta vapaasta hetkestä ilman ajatusta sairaudesta ja hoidoista. Olin etukäteen varoitellut ihmisiä etten halua puhua syövästäni ja suunnittelin asian mahdollisesti esiin nostaville erilaisia punishmenteja sitsi-henkeen, kuten esimerkiksi karaokea ilman taustanauhaa taikka pöydällä strippausta. 

Lopulta kello 11 tilasin taksin ja painelin kotiin rauhoittumaan. Olin kuitenkin aivan ylikierroksilla illasta ja uni tuli vasta kolmen aikoihin. Eipä tuo kyllä haitannut, olin niin iloinen että ilta sujui mukavasti ja muutamaa sydämentykytystä lukuunottamatta jaksoin oikein hyvin nauttia huikeasta seurasta ja Hanski-emännän mielettömistä tarjoiluista.

Paljon kiitoksia illasta kaikille mukana olleille, fiilis on mitä mahtavin ja ensi viikon hoitoihin on nyt saatu runsaasti ihanaa positiivista energiaa! 

Teräsnaisella onkin jo suunnitelmissa seuraava vapaailta: tulevana torstaina 5.12 olisi tarkoitus valloittaa Nosturi Rähinä Liven merkeissä. Olen jo googlaillut tapahtuman inva-accesseja etukäteen, taidan kuitenkin varalta ottaa Maukka the Batmobilin mukaan mikäli en jaksa seistä koko iltaa. Itsenäisyyspäivä onkin sitten taas vapaapäivä hoidoista, eli tulevalla viikolla on vain 4 hoitokertaa, jihuu!

Ihanaa sunnuntaita

toivottaa onnellinen

G.I. Jane

TJ 29!

Viime yö tuli nukuttua levottomasti. Syynä oli kortisonin aiheuttaman valvomisen lisäksi myös jännitys tänään alkavista sädehoidoista, joiden suhteen en oikein tiennyt etukäteen mitä odottaa. Hyvissä ajoin ennen lähtöä douppasin itseni kipulääkkeillä ja rauhoittavilla ja hyppäsin taksiin. Ihana Milla-minion liittyi henkiseksi tueksi klinikalle.

Olin onnistunut pitämään viikko sitten suunnittelukuvauksissa maalatut kohdistusmerkinnät hyvin rivissä, ja hoito saatiin kohdistettua oikeille alueille suht näppärästi. Vatsani ja rintakehäni maalattiin jotta hoito on varmasti tarpeeksi täsmennettyä ja ettei turhia alueita sädetetä. Osa merkinnöistä tatuoitiin pieninä luomennäköisinä pisteinä, eli ne pysyvät minulla loppuelämän mikäli tauti joskus uusii.

Taudin uusiminen on viime aikoina herättänyt ajatuksia. Olen todella positiivinen sen suhteen että sädehoitojen jälkeen kaikki syöpäläiset on saatu hävitettyä, mutta tietysti sitä alkaa miettiä että mitä jos kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä sama rumba on aloitettava alusta.. Mutta eihän elämää voi alkaa elää peläten jonkin taudin ilmestymistä, sitähän saattaa vaikka huomenna jäädä auton alle. Faktahan on se että me kaikki kuolemme joskus, eikä siinä ajatuksessa voi alkaa elää. Yleensä näitä ajatuksia terapeuttini mukaan alkaa käsitellä vasta kun omien vanhempien kuolema alkaa olla ajankohtainen, mutta minulla nyt sitten tämän asian prosessointi tapahtuu vähän nuoremmalla iällä. Se on kuitenkin varmasti todennäköistä että alan kiinnittää entistä enemmän huomiota terveellisiin elintapoihin, kuten liikuntaan ja auringonottoon, nyt kun on selvää että itsellä on taipumus ja riski sairastua. Lääkärit kyllä sanoivat että näin nuorella iällä sairastuessa en olisi voinut omilla elintavoilla vaikuttaa sairauden syntyyn, vaan sen alkuperää on erittäin hankala arvioida.

Takaisin sädehoitoon. Itse hoito ei ollut ollenkaan niin paha kokemus kuin olin pelännyt. Ensimmäisessä aallossa säteilytetään sekä pään että rinta- ja selkärangan alue mahdollisten päästä vaeltamaan lähteneiden karkulaisten nappaamiseksi. Minulle tehtiin tyhjiömuotti jossa makaan, vähän kuin pieni vene joka jatkuu olkapäistä lantiolle. Pahempi on kuitenkin pään muovinen maski, joka peittää koko kasvot sieraimia lukuunottamatta, ja joka pultataan vielä kiinni alustaan. Itse hoito tapahtuu pöydällä selällään maaten, ja kone liikkuu pöydän ympärillä. Hoito ei tunnu fyysisesti miltään, hoidettavat alueet kuvataan vuorotellen ja sitten säde hurisee muutaman sekunnin ajan kunkin alueen kohdalla. Niska ei kyllä pitänyt maskissa makaamisesta kun leikkaushaava on vielä kipeä, täytyy siis varautua huomiseen suuremmalla särkylääkeannoksella. Loppumetreillä meinasi iskeä klaustrofobia mutta päätin etten luovuta!

Hoitohenkilökunta on sama ensimmäisen 4 viikon jakson ajan, yhteensä hoitokertoja on 20+10. Hoitajat olivat ihania ja käynnistä jäi todella positiivinen mieli. Hoitajat eivät voi säteilyn takia olla samassa huoneessa kanssani hoidon aikana, mutta he kertoivat minulle jatkuvasti mikrofonin kautta mitä missäkin vaiheessa tapahtuu. Sain myös kuunnella musiikkia, ja listalta pärähti soimaan Jailhouse Rock. Mitä ilmeisimmin myös soittolistat oli kalibroitu vähän iäkkäämmille potilaille.. Muutaman biisin jälkeen hoitajat kuitenkin näyttivät päätelleen että Enrique Iglesias voisi olla enemmän makuuni, ja loppuhoidon soittolista koostuikin vain Enriquesta. Ei ihan putkeen mennyt kyllä sekään, huomenna ajattelin kysyä josko saisin tuoda tulevilla kerroilla omat musiikit..!

Hoidon jälkeen olen ollut todella väsynyt, tosin se taitaa johtua vähän liian kookkaasta rauhoittavan määrästä. Muuten olo on ollut ihan hyvä ja pahoinvointiakaan ei ole liiemmin ollut kun varaudun pahoinvointilääkkein. Toivottavasti jatko sujuu yhtä hyvin!

Hoitaja kyllä oli sitä mieltä että voin alkaa odotella tukan putoamista.. Peruukkiresepti laitettiin jo työn alle ja aion käydä hankkimassa mielettömät pitkät aitohius-kiharat joita voi stailata ja käsitellä mielensä mukaan. Tilasin myös muutaman kivan pipon ja snapbackin! Lisäksi rusketuksen ylläpito on nyt kuulemma varmistettu talven ajaksi, sillä hoidon saaminen on vähän kuin kävisi solariumissa päivittäin, heh hee!

Throwback Thursdayn kunniaksi, kyllä sinapinkeltainen on sitten niin mun väri! (Kuva on sairaalasta parin viikon takaa, vihainen lintu mätkimässä kasveja kuonoon!)

Terkuin, Sädehoito-harrastaja

Ps. Eihän se seuraava päivä ollut sitten enää yhtä mukava, ja taksikuski sai paluumatkalla pysähtyä pariin otteeseen tien viereen että tämä neiti sai vähän lannoittaa penkkaa.. Noh, onneksi on viikonloppu ja pari päivää vapaata hoidoista!

Viikonlopun kynsihemmottelua

Viikonloppu alkoi Blackoutin ihanan Svetlanan piristävällä vierailulla. Nyt kelpaa ainakin tuijotella omia sormia täällä kotona kökkiessä! Vanhat kynnet olivat pakon sanelemana pidentyneen huoltovälin takia päässeet kasvamaan aika karmeaan kuntoon ja lisäksi pari kynttä oli ehtinyt kärsiä surullisen katkeamiskohtalon: toinen katkesi kovan kahvakuulatreenin tuoksinnassa ja toinen sai tarpeekseen sairaalassaolosta. Leikkaushoitajat eivät olleet kovin innoissaan kynsistäni, sillä kävi ilmi että paksu akryyli esti happisaturaation mittaamisen leikkauksen aikana.. Niinpä sain sitten saturaatiomittarin varpaaseeni. Hupsista!

Halusin mahdollisimman pirtsakat ja iloiset sairausajan kynnet, joten väreillä läiskittiin oikein kunnolla. Svetlanalla on 8 vuoden kokemus kynsienteosta ja hän on vuoden 2006 Suomen mestari sekä vuoden 2007 Euroopan kakkonen. Svetlanan ideana oli liukuvärjätty ranskalainen manikyyri joka alkaa peukalosta valkoisella ja loppuu pikkurillissä tummanharmaaseen glitteriin. Minulla vaatimuksena oli tietenkin että pinkkiä pitää olla!

Lopuksi kynsiin taiteiltiin vielä kukkia eri värisillä koristemaaleilla.

Ja tässä upea lopputulos, voila!

Perjantai-ilta jatkui lähes koko perheen voimin vietetyllä söpöllä harvinaislaatuisella iltahetkellä kun myös Milla tuli visiitille. Nautiskelin jopa vähän alkoholitonta kuohuviiniä ja juustoja takkatulen ääressä - villiä kerrassaan!

Vointi on viime päivinä noussut kohisten ja tiistaina aloitettu kortisonilääkitys vähentää selkeästi pahoinvointiani laskemalla leikkauksen jälkeistä turvotusta aivoissa. Pakko mainita että tänään vein roskat ulos, ihan yksin ja vielä ilman Maukka the Batmobilia! Koko perheen uusi yhteisprojekti on 'Emmin lihotuskuuri', ja se tähtää siihen että ensi viikon lopulla hoitojen alkaessa on sitten mistä laihtua. Olen siis hyvällä omallatunnolla mennyt joka ilta nukkumaan kuin olisi pikkukiviä vatsassa. Hoitojen alkaminen jännittää kyllä kovasti, mutta sisulla siitäkin selvitään!

Terkuin,

Teräskynsi

Hoitoihin valmistautumista

Viikko alkoi konsultaatiokäynnillä Meilahden sädehoitoklinikalle. Kyllä sitä tuntee itsensä sairaaksi kun vastaan tulee kaljupäätä toisen perään.. Huomasin myös olevani selkeästi nuorimpia potilaita, keski-ikä klinikalla oli reilusti yli viidenkymmenen. Olen kuitenkin päättänyt asettaa syöpä-sanan pannaan, siihen sisältyy niin negatiivisia konnotaatioita. Samaa sanoi viereisessä sängyssä sairaalassa ollut 45-vuotias myöskin aivokasvainleikkauksesta toipuva nainen. Yhteistuumin totesimme että puhumme mieluummin kasvaimesta tai "pitkäaikaisesta aivosairaudesta", kuten hänen lääkärinsä oli todennut. Muuten käynnistä jäi positiivinen mieli, henkilökunta oli todella mukavaa ja selvisin koko koettelemuksesta sekä matkoista voimatta pahoin, woop! Tällä hetkellä autossa istuminen on nimittäin pahinta mitä tiedän..

Hoitosuunnitelma on seuraavanlainen: 4 viikkoa perussädetystä selkäytimeen sekä koko pään alueelle, ja sen jälkeen vielä 2 viikkoa täsmähoitoa leikkausalueelle. Näin ollen minulta jää valitettavasti väliin perheen uudenvuoden etelänreissu, snif.. Olin jo kuvitellut itseni altaan reunalle jättimäinen lierihattu päässä. Onneksi ihanat ystäväni lupasivat välittömästi järjestää minulle uudenvuoden bileet täällä Suomessa rantateemalla!

Huomenna on uusi visiitti klinikalle, vuorossa on tietokonetomografia ja magneettikuvaus viimeisimmän tilanteen kartoittamiseksi. Lisäksi minulle tehdään jonkinlainen vartalomuotti sekä pään maski joiden tarkoituksena on pitää selkäranka ja pää paikoillaan hoitojen ajan. Lääkäri lupasi kysyä muotintekijältä josko maskiin olisi mahdollista tehdä reikä ponnarilleni. Pitkä tukka nimittäin saattaa aiheuttaa maskin liikkumista, ja hoitojen ajan tulee pysyä äärettömän paikoillaan. Jollei mitään luovaa ratkaisua keksitä, niin minusta tulee ainakin hetkeksi lyhyttukkainen. Ystäväni kuitenkin vinkkasi että lyhyt tukka on tämän hetken ehdoton julkkistrendi: http://www.iltasanomat.fi/muoti-kauneus/art-1288618685062.html. Lääkäri ei myöskään uskaltanut luvata ettei tukkani harvenisi tai ottaisi jopa hetkellisesti hatkat ainakin leikkausalueelta. Mutta päätin että jos näin käy niin otan mallia Sinkkuelämää-sarjan Samanthalta ja hankin jonkin aivan ylilyövän peruukin. Tai kompensoin jättimäisillä korviksilla!

 Ps. Terapia-minihevonen Kirppu lähettää terveisiä!

xoxo,

Steelwoman

Ruoka naisen tiellä pitää

Teinpä tänään post-tumor-elämäni ensimmäisen kerran brekkaria itselleni! Huikea saavutus ja tunne, hahaa! Ja hyvä aamupala, tietysti. Kokkailin lemppariaamiaiseni, proteiini-pancaken, jonka ravintosisältö kantaa pitkälle päivään. Löysin reseptin alun perin jostain Pinterestin (harvinaisen koukuttava media muuten!) syövereistä, ja muokkailin itselle sopivaksi:

1/2 banaani

1 kokonainen kananmuna

1 valkuainen

1dl kaurahiutaleita

1tl leivinjauhetta

suolaa

kanelia

Mukaan voi sekoittaa oman maun mukaan melkein mitä tahansa, ja osan hiutaieista voi korvata esimerkiksi Lucumalla tai muilla super-tuotteilla esim. CoCoVi:sta.

Sitten vaan koko homma sekaisin blenderissä ja pannulle paistumaan. Ohjeen mukaan pancake paistetaan kookosöljyssä, mutta päätin että aivokasvainpotilas saa vähän fuskata ja paistoin koko homman rehellisesti Oivariinissa.

Päälle sopivat erilaiset marjat, itse kaivoin pakkasesta mansikoita ja mustaviinimarjoja. Pirullisia tosin nuo pyöreänmalliset marjat kun tykkäävät pomppia herkästi pitkin lattioita..! Siinä sitten tämä koordinaation riemuvoitto konttaili ympäri keittiötä karkulaisten perässä..

Sisko nauroi kippurassa kun istuin uskollisen Ferrarinpunaisen rollaattorini (joka myös Maukka the Liisuri-Batmobilina tunnetaan) päällä ja kääntelin lättystäni.. Ovela ruuankuljetin muuten myös tuo kyseinen kapistus, lautanen vaan kyytiin ja matka keittiöstä makuuhuoneeseen sujuu - noh, ainakin melkein - kuin tanssi.

Ps. Eilen päästäni kiskottiin irti 23 metallihakasta (ja tukko hiuksia), eli Halloween-vetskari on poissa! Nyt jäädään odottelemaan että hieno koneella sheivattu niskajakaus kasvaa umpeen.

Illalla luvassa Despicable Me -leffamaraton kera rakkaiden minionien!

Terkuin,

Teräsleidi

Teräsnaisen päiväkirjat

24. lokakuuta. Kello lähestyy kahdeksaa illalla. Olen hädin tuskin jaksanut vääntäytyä päivän aikana sängystä sohvalle, vaikka pitäisi olla kirjastossa tekemässä gradua. Päätä särkee - jos makaan ihan paikallani, kipu häviää hetkeksi taustalle. Noin kuukautta aikaisemmin olen käynyt valittamassa päänsärkyä lääkärissä. Lääkäri on sitä mieltä että niskani on jumissa kirjastossa istumisesta ja määrää lihasrelaksantteja ja fysioterapiaa. Kuukauden kuluessa kokeilen kaikkea: kinesioteippejä, infrapunasaunaa, crosscorea, nyrkkeilyä... Buranaa syön kuin karkkia. Olo ei helpota ja pää on joka päivä kipeämpi. Tyynyn kanssa nukkuminen ei enää onnistu.

Lopulta päätän että nyt riittää. Kutsun hätiin pari ystävää (joille olen nyt elämäni velkaa!) ja pyydän kuskaamaan minut sairaalaan. Vitsailen että jos joku antaisi nyt minulle moottorisahan niin suorittaisin omatoimisen pään amputaation. Lopulta saan lähetteen Meilahteen neurolle ja jään sinne yöksi. Illalla ehditään tehdä vielä tietokonetomografia varjoaineella, ja sitten nukahdan vahvojen särkylääkkeiden turvin. Yö on levoton ja heräilen usein. Särky ei helpota kokonaan ja asentoa on mahdotonta vaihtaa.

25. päivän aamu valkenee lääkärin vierailuun ja karuun, koruttomaan viestiin: päänsäryn syy on löytynyt, syy sijaitsee pikkuaivoissa ja on suuri, kooltaan yli 4 senttimetriä. Olo on ristiriitainen ja itku pyrkii pintaan. Toisaalta olin toivonut että särkyyn löytyisi syy joka voidaan hoitaa, mutta en olisi osannut odottaa tätä. Pari päivää sitten kirjastossa olen vitsaillut että minulta alkaa varmaan kohta valua joku kasvain korvasta kun pääkivusta päätellen se alkaa olla kooltaan niin iso että levittäytyy varmasti kohta pääni ulkopuolelle. Hoitaja tuo särkylääkettä ja Diapamia. Käskee maata ihan paikoillaan ja sanoo että mikä tahansa liike saattaisi kasvattaa aivopainetta kohtalokkaasti. Hmm hienoa, ironista että olen kuukauden verran heilunut väkisin salilla Buranan turvin kuin hullu, jotta särky helpottaisi.

Loppupäivän ohjelma sisältää tarkemman magneettikuvauksen leikkausta varten sekä jännittävän ambulanssimatkan (pillit päällä!) Töölön neurokirurgiselle. Särkylääkkeiden vaikutuksesta olo on epätodellinen. Töölössä ylleni vaihdetaan leikkauskaapu ja minut kärrätään saliin. Vilkutan vanhemmilleni hyvästiksi ja lohdutan että kaikki menee hyvin. Leikkauspöydällä olo ei ole yhtä vakuuttava; sydän hakkaa hullun lailla ja jännittää. Sitten tulee unilääke ja vaivun syvään horrokseen. Isä oli oikeassa: elämäni parhaat unet!

Herään teho-osastolla, kello on kaksi yöllä. Suuta kuivaa enkä ole syönyt mitään kahteen päivään. Minussa on enemmän johtoja kuin Nasan avaruussukkulassa ja vieressä oleva monitori toistaa sydämeni lyönnit moninkertaisina. Mutta päänsärky on poissa!

Seuraava päivä kuluu kuin unessa, mikään ei pysy sisällä ja olo on kuin traktorin alle jääneellä. Leikkaus on kuitenkin sujunut hyvin ja 12 000 aivoleikkausta suorittanut guru-kirurgi Hernesniemi on saanut tiimeineen poistettua lähes koko kasvaimen pientä 'varjoa' lukuunottamatta. Kasvain on - ironista kyllä - ollut sydämen muotoinen  ja ontelokas. Se on vaikeuttanut olennaisesti aivonesteen kiertoa ja painanut aivorunkoa. Mutta nyt se on poissa ja päässäni on kirjaimellisesti tyhjä tila. Niin ja Halloweenin vaikuttavin arpi!

Päivä kerrallaan olo paranee hitaasti, päänsärky on täysin poissa, mutta tilalla ovat huomattavat häiriöt tasapainoaistissa. Tämä oli tosin odotettavissa ja olon helpottumiseen saattaa mennä parikin kuukautta. Sunnuntaina, pari päivää leikkauksesta, iskee kuitenkin uskomattoman euforinen hetki: aurinko paistaa kasvoilleni sairaalan ikkunasta, kuulokkeista soi lempibiisi ja silloin se iskee. Minä olen elossa, käteni toimivat, jalat toimivat, pää toimii ja muisti pelaa, säryt ja kasvain ovat poissa. Mikä huikea tunne!

Olen Emmi, 25-vuotias lähes valmis kauppatieteiden maisteri ja Teräsnainen. Leikkauksestani on nyt 1,5 viikkoa ja eilen pääsin vihdoin kotiutumaan sairaalasta perheeni luokse Espoon Nuottalahteen. Ruoka pyrkii edelleen ulos harva se päivä ja ulkomuoto on kuin Frankensteinin morsiamella, mutta pikkuhiljaa elämä voittaa! Kasvaimeni osoittautui lopulta pahalaatuiseksi, ja vaikkei se ole toistaiseksi mihinkään levittäytynyt, se saattaa uusia. Näin ollen kunhan haavani paranee, alkavat noin 5 viikkoa kestävät sädehoidot. Hoitojen tarkoituksena on poistaa loputkin mahdolliset syöpäläissolut päästäni ja keskushermostostani. 

Tämä on blogini jonka tarkoituksena on lähinnä toimia päiväkirjamaisesti ajatusteni jäsentämisen apuna. Sen lisäksi se tarjoaa teille mahdollisuuden seurata paranemistani ja kuulumisiani. Olen ollut todella iloisesti yllättynyt siitä miten useat ihmiset ovat olleet kiinnostuneita voinnistani ja käyneet moikkaamassa sairaalassa. Väsymyksen taso on kuitenkin edelleen sellainen etten valitettavasti jaksa kaikkien tsemppiviesteihin kovin aktiivisesti vastailla, vaikka niiden saaminen onkin ollut huikean ihanaa! Ehkäpä tätä kautta voin välittää teille kollektiivisempaa viestiä voinnistani.

Tarkoitukseni on blogata toipumisen edistymisestä sekä sairauden herättämistä ajatuksista mutta myös esimerkiksi toipilasaikana eletyistä arkipäivän kokemuksista, vastaantulleista kirjoista ja sarjoista ja niin edelleen. Tervetuloa mukaan matkalle, tämä on life - the sequence!

Rakkaudella,

Teräsnaisenne