 |
| Kesän viimeiset mökkeilyt |
Nyt kun leikkauksesta on pian kulunut vuosi (joka on muuten mennyt loppujen lopuksi älyttömän nopeasti vaikka välillä aika tuntuikin ihan loputtomalta) alkaa hiljalleen selkiytyä mitkä vaivat leikkauksesta ja hoidoista vaikuttavat olevan pitempiaikaisia kumppaneita. Hoitojen aikaan oli monenlaisiakin vaivoja ja ystäväni Eve vaihtoikin nimeni puhelimessaan Mummeliksi. Jossain vaiheessa särki niveliäkin, taisi olla kortisonin aikaansaannosta. Heräilin yöllä polvikipuihin ja lopulta aloin iltaisin paketoida polveni ideaalisiteisiin, se auttoi.
Keuhkoinfektion ollessa jo laantumassa yskiminen sai kuitenkin aikaan kylkiluiden välisten pienten lihasten tulehtumisen. Ensin tulehtui vain toinen kylki joten nukkuminen onnistui toisella kyljellä, sitten tulehtui sekin. Popsin särkylääkkeitä ja heräilin aina kun niiden vaikutus lakkasi. Lopulta, erään täysin epäonnistuneen useamman tunnin päiväuniyrityksen jälkeen (nojasin kippurassa polviini ja hengitin mahdollisimman pinnallisesti etteivät syvät hengitykset tuntuisi kyljissä) päätin lähteä lääkäriin. Sain jotain Voltarenin tyyppistä piikkeinä alaselkään, ja parin tunnin päästä kipu alkoikin hellittää. Huh!
Leikkauksesta minulle jäi melko voimakastakin käsien tärinää erityisesti vasempaan käteen. Keuhkoinfektio jotenkin vielä korosti tärinää, ja useampaan kertaan oli itku kurkussa kun istuin sairaalasängyllä ja yritin syödä. Leivän voiteleminen tuntui mahdottomalta eikä lasi meinannut pysyä kädessä, niin pahasti kädet tärisivät. Nyt tärinä on lähes kokonaan hälvennyt, silloin tällöin vasemman käden nimetön haraa vastaan.
Syksyllä rakastin juoksemista. Nyt olen käynyt vain muutamilla lenkeillä, koska kävelemistäkin varjostaa ärsyttävä puutumisen tunne jalkojen takaosassa, pakaroista jalkapohjiin. Aluksi lääkäri epäili että tämä johtuisi jalkojen käyttämättömyydestä, toiseksi vaihtoehdoksi epäiltiin leikkauksen aiheuttamaa arpikudosta. Itse alan nyt olla sitä mieltä että kyse on joko arpikudoksesta (jonka määrä oli kyllä viime kuvissa pienentynyt) taikka sitten jostain hermopinteestä. Puutuminen ei ole nimittäin helpottunut, mutta ei kyllä pahentunutkaan. Okei, ehkä sen verran että aluksi puutumista tuntui jo vähän pidemmillä automatkoillakin ihan vaan paikallaan istuessa, nyt tuota ongelmaa ei enää ole. Puutuminen ei vaikuta kävelyyn tai juoksuun, tuntuu lähinnä ärsyttävältä. Se tuntuu voimakkaampana kun kallistan päätä alaspäin vetäen leukaa rintaan, joten jossain niskan kohdilla tai leikkausalueella arvelen ongelman olevan.
Tänään kävin silmälääkärissä, koska välillä näkökentässä häiritsevät ikään kuin tiheät hyttysparvet. Tai siltä ne minusta näyttävät. Tiesin etukäteen että sädetys saattaa aiheuttaa esimerkiksi kaihia, mutta kuulemma vasta pidemmän ajan jälkeen, eli oikeasti sitten mummeli-ikäisenä. Kaihia ei silmistä löytynytkään, mutta nk. cotton wool spoteja kyllä, n. 10-15 kappaletta per silmä. Spotit ovat pieniä muutoksia jotka johtuvat hermosäikeiden vaurioista. Aiheuttajana ilmeisesti sädehoidon tuottama kudosten turpoaminen. Ensi viikolla otetaan lisää kokeita, mutta sinänsä tilannetta vain seurataan. Spotit saattavat vähentyä ajan myötä, sitä ei kai oikein tiedetä varmaksi.
Tällaisia vaivoja tällä mummelilla, tiedän että lukijakuntaan kuuluu myös lääkisopiskelijoita (tai taitavat olla jo vastavalmistuneita lääkäreitä) joten haluan näitä oireitakin kuvailla. Sinänsähän tässä on selvitty melkoisen helpolla, monilla moinen aivoleikkaus tarkoittaa ainakin jonkinasteista halvausta tai muita isompia ongelmia kuten näkökyvyn tai puhekyvyn huonontumista. Minulla tietysti kasvain oli kaukana näkö- ja puhealueista, ja vaikutukset liittyivät lähinnä tasapainoon.
Töihinpaluu on nyt sovittu 3.11 maanantaille. Kävin tänä maanantaina töissä pyörähtämässä ja oli kyllä niin hyvä fiilis. Luulen että töihinpaluu on iso asia psyykkisesti, vihdoin tajuaa olevansa oikeasti terve ja työkykyinen, ja että tämä homma on nyt oikeasti ohi. :)
 |
| Afroa pukkaa |
