torstai 7. toukokuuta 2015

11 päivää armonaikaa


Kääk! Laskin juuri lääkekapselit ja niitä on enää 11! Lähtölaskenta sytostaatteihin alkaa.. (Hehee moniko teistä tämän jälkeen laski kapselit kuvasta?) 
Sytostaattimaallikkona olen suhtautunut melkoisen optimistisesti tulevaan kesään mutta lueskellessani Syöpä-lehteä (kauhean kevyttä luettavaa) muistin että onhan noissa hoidoissa ne matalasoluvaiheet, mitä ihmettä olen muka kuvitellut että joo töissä käyn ja kesää vietän ja sitten vaan vähän tiputellaan välillä lääkkeitä. Okei en oikeasti ihan näin kevyesti ole ajatellut mutta ihan liian romantisoiden silti. Tästä on oikeasti vissiin romantiikka kaukana. Ja viimeisenä luin syöpäpotilaiden verkostossa keskustelua kynsien irtoamisesta. Voi jee, en vissiin sitten ainakaan käytä sandaaleita kesällä. Kynsilakka ilmeisesti suojaa jonkin verran, haa! Kerrankin oikeasti jotain hyötyäkin meikäläisen rakennekynsistä. Samoin painun pigmentoimaan kulmakarvat ennen kuin ne putoavat, helpompi tehdä malliin kuin tyhjälle kanvakselle.

Kaikkea sitä!

Hesarissa oli hyvä kirjoitus psyykkisen tuen puutteesta syöpähoitojen aikana ja etenkin niiden jälkeen (lue täältä). Itse olen saanut koko ajan myös henkistä tukea, ja sitä on tarjottu minulle alusta saakka. Ilmeisesti kaikilla ei käy ihan yhtä hyvä tuuri, ja tästä on paljon myös keskusteltu viime aikoina syöpäpotilaiden nettiverkostoissa. Useilla on sama tilanne kuin minulla oli ensimmäisen kierroksen jälkeen: syöpä on voitettu, mutta henkinen taistelu vasta alkamassa. Useat masentuvat nimen omaan hoitojen jälkeen. 
Itse koin olevani viime kierroksella kuitenkin melko yksin, psyykkistä tukea oli mutta vertaistuki puuttui, enkä sitä osannut/jaksanut etsiä. Onneksi löysin toipumisvaiheessa noita verkostoja internetin ihmeellisestä maailmasta ja tajusin, että meitä nuoriakin sairastuneita löytyy, ja että kun valvon ja pyörin öisin, niin jossain muualla on yksi jos toinenkin uneton jonka pää on samanlaista sotkua täynnä. (Yhtenä aamuna unettoman yön jälkeen huomasin syöpäpotilaiden verkostossa postauksen että Nukku-Matti oli ollut kateissa. Ja postaukseen ilmestyi heti useampikin kommentti että oli uni hukassa. Ajattelin että voi jee, en ole yksin! Mutta onpa muuten aika harvinaisen ärsyttävää etten ole viikkoihin nukkunut kunnolla, lääkkeidenkään avustuksella. Alkaa ottaa jaksamisen päälle.)
Tuo kansallinen syöpäkeskus muuten, josta jutussa puhutaan, olisi mielestäni hyvä idea. Mutta rahoitus uupuu. Voisikohan tähänkin auttaa kansallistalkoot kuten Uuden Lastensairaalan kohdalla?

Lopuksi lainaus artikkelista:
"Aiemmin ajattelin, että jos tämä alkaa uudelleen, hyppään sillalta. Nyt tiedän, että niin ei käy. Minä romahdan, kokoan palaset ja lähden sotaan uudelleen."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti