Seriously?

Seriously? Grey's Anatomy

Jaahas, tulipa taas vietettyä melkoinen tauko blogista. Suoraan sanottuna on sen verran ottanut elämä päähän etten ole jaksanut kirjoittaa, koska silloin joutuu ajattelemaan asioita ihan liikaa.

Jaa mitenkä sujuu? No nyt ihan ok, kiitos kysymästä. Mutta vähän aikaa sitten ei ollut ihan näin kivaa. Ne sytostaattikokeiluthan menivät sitten niin päin peetä kuin vaan mennä saattaa. Sain kolmea eri myrkkyä, sisplatiinia, vinkristiiniä ja jotainmitäsenytoli. Hoidot annettiin kolmena peräkkäisenä päivänä jotka vietin osastolla. Homma itsessään meni ok, mieliala noiden kolmen päivän  ajan oli yllättävän positiivinen ja lähdin suhteellisen reippaana sairaalasta. Oli perjantai.

Pari päivää olo oli ihan ok, voimaton mutta muuten ok. Sitten pääsi niin sanotusti helvetti irti. Olo meni aivan pohjamutiin, taisi kaivautua vähän jopa niiden mutien ohi kohti peruskalliota. Makasin äidin sohvalla totaalisen voimattomana ja kapusin vessaan väkisin vasta kun oli pakko. Keskiviikkoon mennessä ajatukseni olivat sillä radalla että aivan sama jos tähän nyt kuolen. Olo oli aivan sanoinkuvaamattoman hirveä. Antaa mennä, kuole pois, ainakin silloin helpottaa. Tuntui siltä kuin olisin samaan aikaan saanut poskiontelontulehduksen, korva- ja keuhkoputkentulehduksen ja jonkun ison elukan istumaan rintakehän päälle. Korvat olivat aivan lukossa ja korvissa soi niin ettei ajattelemaan pystynyt. Saati nukkumaan (ei toivoakaan). Suun limakalvot olivat niin rikki että pelkkä vedenjuonti sattui. Valkosoluarvot olivat pudonneet aivan nollaan ja se kyllä tuntui. Mittasin kuumetta vimmatusti mutta eihän se noussut kun ei valkosolujakaan ollut. Ei lämpöä, kaikki hyvin siis?

Etsin vertaistukea verkosta ja törmäsin blogiin, jossa rintasyöpään sytostaatteja saanut potilas tiivisti tuntemukseni aivan täydellisesti:

Ensin pelkäsin että kuolen. 

Sitten pelkäsin etten kuolekaan. 

Ajattelin että noh, viikon verran tässä kuulemma menee. Sitten helpottaa. Ja .... p*kat. Keväällä juurihoidettu hammas alkoi tuntua kipeältä. Sitten tuli se perhanan kuume. Tiesin että jos kuume nousee yli 38:n, sairaalaan on lähdettävä halusi tai ei.

Hammas piti hoitaa koska kaatumiseni vuoden 2013 marraskuussa reilu kuukausi leikkauksen jälkeen sai ajan kuluessa aikaiseksi juurivaurion kaatumisessa lohjenneeseen etuhampaaseen.

Lääkäri totesi että valkosoluarvoni eivät nouse aivan tavallista tahtia. Eipä yllättänyt, minua varoiteltiin jo ennen tiputuksia että sädehoitoa saanut selkäydin ei välttämättä toimi enää yhtä innokkaasti kuin ennen. Edessä oli siis antibioottikuuri tiputuksena, ja lisää sairaalaa. Kipu etuhampaan yläpuolella levisi nenään ja oikeaan poskionteloon. Teki mieli soittaa hammaslääkärille ja haukkua hänet sinne samoihin pohjamutiin missä itse rypesin. Kyseinen lääkäri nimittäin sanoi hoidon päätteeksi että "Jaahas, kuvien perusteella näyttää siltä ettei se täyte mennyt ihan pohjaan asti, mutta kyllä minä sen mielestäni laitoin sille pituudelle jonka olin mitannut. NOOOOOH mutta otetaan kontrollikuvat sitten vaikka puolen vuoden päästä."

Kiitos. Hieno homma. Tässäpä sitä ollaan sitten. Hampaalle ei tietenkään sairaalaan joutuessani voinut enää tehdä mitään, koska valkosoluarvot olivat nollissa ja hampaan hoito olisi altistanut lisätulehduksille. Niinpä nielin kiukkua ja makasin osastolla. Muutama tunti saapumiseni jälkeen (kerkesin mm. syödä lounaan potilaiden yhteisessä tv-tilassa ennen kuin huoneeni oli valmis) hoitaja ilmoitti että lääkäri oli yhtäkkiä muistanut minun olleen Jenkeissä hoidettavana. Siitä alkoikin melkoinen härdelli, mulla kun saattoi olla vaikka tiesmikäbakteeripöpö. Sulkivat käytävälle kulkevan oven, länttäsivät siihen kyltin 'eristys' ja kulkivat sen jälkeen huoneeseeni aina hanskoihin ja suoja-asuihin varustautuineina. Minua homma lähinnä huvitti, olin ollut jo sen kolme päivää osastolla tiputuksessa, kuljeskellut estottomasti ympäriinsä ja samat hoitajat olivat minua hoitaneet. Nyt kaikki noudattivat tarkkoja turvasäädöksiä, enkä minä saanut poistua huoneestani mihinkään. Oli muuten todella kivaa. Varsinkin silloin kun ne valkosoluarvot alkoivat vihdoin nousta ja solut muodostua luuytimessä. Kun lonkkakivut iskivät, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kipulääke ja huonessa ravaaminen seinästä kohti vastakkaista seinää ja takaisin.

Hiljalleen tulehdus helpotti ja soluarvot alkoivat palautua normaaleiksi. Korvat aukesivat, mutta tinnitus, tyypillinen sisplatiinin sivuoire, jäi. Rapina tai kilinä tuntui erityisen pahalta, kovemmat äänet puuroutuivat korvissa. Valitin oireistani ja sain ajan korvaklinikalle. Ja kappas, ylädiskantin pysyvä kuulovauriohan se siellä. Ei juurikaan taas harmittanut. Kukaan ei etukäteen tutkinut hampaitani eikä kuuloani, eikä minulla tietenkään tulleet moiset mieleen kun en sytohoitoja ollut itse ennen kokenut. Muiden blogeja lueskelin ja sain sen käsityksen että monille oli kyseiset kokeet tehty ennakkoon, varsinkin jos lääkkeenä oli sisplatiini, joka on melkoisen tuhti myrkky. No eipä siinä, vahinko oli jo tapahtunut.

Näiden melkoisten sivuoireiden, jotka hoitojen jatkuessa olisivat kumulatiivisia, takia lääkärit päättivät olla antamatta minulle toista sytostaattiannosta ja päätyivät takaisin Erivedgeen. Tätä nyt sitten käytetään 'toistaiseksi tai niin kauan kun se toimii'. Myöskään jenkkilääkäri ei osannut sanoa kumpi vaihtoehdoista olisi lopulta parempi, tabletti vai sytotaatti, kellään ei ollut kokemusta mun tapauksesta. On niin hienoa olla poikkeuksenpoikkeuksenpoikkeus.

Noh, pääsinpä ainakin nauttimaan kesästä kun toista sytokierrosta ei tullutkaan. Tukka lähti, samoin ripset, mutta molemmat kasvavat jo takaisin hitaasti mutta varmasti. Paino putosi melkein 4kg, heippa vaivalla takaisinhankitut lihakset.

Kuluva kesä on siis onneksi ollut mukava ja kuntokin kohentunut lähes ennalleen. Tosin ajatuksissa seuraa jatkuvasti tilanteen mahdoton epävarmuus ja mietintä siitä, koska tämä mahdollisesti saattaisi olla ohi. Vai onko koskaan?

Että sellaista. Elämä on?